Päiväunilla flyygelin alla

Sellisti Jussi Vähälälle ei ollut nuorempana mitenkään itsestään selvää, että hänestä tulee muusikko. Parikymppisenä koko touhu oli vaakalaudalla. Jussin päälajina nimittäin oli kilpapurjehdus. ”Tykkäsin kyllä aina soittaa selloa, mutta olin pirun laiska. Tajusin siinä parinkympin kieppeillä, että joko soittohomma saa jäädä tai sitten panostan kaiken siihen.”

Jussi suoritti armeijan soittokunnassa ja aikaa harjoittelulle olikin yhtäkkiä enemmän kuin aikaisemmin. Nuori sellisti huomasi pian, minkälaisella vauhdilla voi kehittyä, jos satsaa harjoitteluun. Samaan aikaan kilpapurjehduksen saralla oli veneenvaihtoprosessi kesken ja kilpaluokka oli hakusessa, joten innostus kilpailemista kohtaan alkoi hiipua. Lisäksi yhteissoiton sosiaalinen puoli alkoi avautua ensimmäistä kertaa. ”Kaveripiirini ei ollut koskaan aiemmin koostunut soittajista. Soittokunnassa koin ensimmäistä kertaa tiivistä yhteiseloa muusikoiden kesken. Silloin päätin, että haen opiskelemaan Sibelius-Akatemiaan.”

Ovet opinahjoon aukenivat ja suunnitelmat olivat siten selvät tuleviksi vuosiksi. Jussi myöntää, että oli helpotus tietää, mitä seuraavina vuosina tulee tapahtumaan. Kirittävää kuitenkin oli, koska esimerkiksi monet sellobändikaverit olivat opiskelleet Sibelius-Akatemiassa jo nuorisokoulutuksesta lähtien. Ennen korkeakouluopintojen aloittamista Jussin ajatukset uravalinnasta vahvistuivat Savonlinnassa Aino Ackté -instituutin kamarimusiikin mestarikurssilla musisoidessa. ”En ollut aikaisemmin päässyt soittamaan sillä tasolla. Siitä yhteen hengittämisestä ja yhdessä tekemisestä kamarimusiikin parissa tuli sellainen kokemus, että tiesin, mitä haluan elämässä tehdä. Soittaminen, hetkessä eläminen ja reagointi – se on inspiroivaa.”

Hyvin varhaisessa vaiheessa Jussi liittyi mukaan Total Cello Ensembleen. Soittokavereilta oppi paljon – ja oppii edelleen. Intuitiiviselle hetkessä eläjälle pitkän tähtäimen suunnittelu ei koskaan ole ollut luontevaa. ”Jälkeenpäin voi onneksi huokaista helpotuksesta, että kaikki on mennyt hyvin. Mulla ei ole ollut sellaisia varmoja suunnitelmia elämän varrella, mutta olen kuitenkin luottanut siihen, että asiat järjestyy.”

Alun perin Jussin sello-opinnot alkoivat aika lailla sattumalta Lahden konservatoriolla. Elina-sisko soitti viulua ja Jussi nukkui hänen viulutunneillaan flyygelin alla. Viuluopettaja Seppo Reinikainen päätti keksiä pojalle parempaa tekemistä ja vei kerrosta alemmas sello-opettajan puheille. ”Jouko Paavola tsekkasi kädet ja totesi, että on ihan hyvät. Siitä se sitten lähti.”  

Vanhemmat eivät varsinaisesti ohjanneet Jussia musiikkiopintojen pariin, mutta kannustivat kylläkin. Ehkä ajatuksena oli, että yksi muusikko perheessä riittänee. ”Ei vanhemmat varmaankaan nuoruudentouhujani katsellessa kuvitelleet, että musta tulisi ammattilainen.” Jussin siskolle oli ollut Viuluviikarien katsomisesta lähtien 3-vuotiaana selvää, että hänestä tulee viulisti. Sisarusten polut ammattimuusikoiksi ovat siis omanlaisensa. Kuitenkin tiet muusikkoina ovat myöhemmällä iällä kohdanneet monta kertaa kvartetti- sekä solistikeikkojen yhteydessä, jolloin on ollut hauska huomata musiikillisen ajattelun olevan hyvin samankaltaista. ”Se tekee yhteissoitosta luonnollista ja helppoa.”  

Vapaa-ajalla Jussi käy Total Cello Ensemblen sellistien Samulin ja Tomaksen kanssa kalassa ja Lapin reissuilla. Samuli on houkutellut myös snookerin pariin, mutta Jussi pitäytyy poolissa. Jussin työpaikalla Kansallisoopperassa on juuri huollettu pöytä, jolla sellisti mielellään pelaa. Innostus ruoanlaittoon tuntuu yhdistävän Ensemblen soittajia ja Jussi tunnustautuukin elämästä nautiskelijaksi. Kenties yhtyeen jäsenten pitkät ystävyyssuhteet ovat muokanneet kiinnostuksen kohteita ja harrastuksia samaan suuntaan – soittajat kun viettävät paljon vapaa-aikaa yhdessä. Loistavan yhteishengen lisäksi eri genreistä koostuva ohjelmisto, oivaltavat sovitukset ja antoisat konserttimatkat pitävät kuuden huippusellistin porukkaa yhdessä. ”Huumorinkukka hehkuu. Soiton ulkopuolellakin meillä on hyvä meininki keskenään ja kaikki toimii.”

Jussi myöntää, että iän myötä tietynlainen itsekkyys on alkanut pikkuhiljaa väistyä ja nöyryyttä on tullut enemmän. Tämä heijastuu myös yhtyesoittoon. ”Vuosia sitten nuoruuden itsekäs koheltaminen kuului myös sellobänditouhussa. Kaikki halusivat olla solisteja, ja lopputulos oli helposti nuorten miesten sellopullistelua. Nykyään annetaan tilaa toiselle ja kuunnellaan soittoa kokonaisuuden kannalta. Itseään ei tarvitse tuoda esille.”

Haastavan ja hyvin onnistuneen konsertin jälkeisenä päivänä, jos on vapaata, Jussi vetää verkkarit jalkaa ja ottaa iisisti kotona sulatellen edellisen päivän konserttia. Tämän hän on nimennyt Jussi-päiväksi.  ”Kun on antanut itsestään, ehkä jopa ylittänyt itsensä, ja voi sitten tehdä jotain ihan muuta – ottaa virvelin, kirjan tai pleikkariohjaimen käteen ja vaan nollata pään. Se on ihanaa!”